Haltin laella
Käsivarren pohjoisin osa, Yliperäksikin nimetty on ainoa Suomen kohta, jossa maa kohoaa yli tuhat metriä meren pinnasta ja jossa pääsee todelliseen tuntumaan tunturilapista, jonka näkymät ovat vertaansa vailla yksinkertaisessa karuudessaan. Aivan pohjoisimmassa Käsivarren kolkassa on maamme korkein kohta Halti, jonka korkein Norjan rajalle jäävä kohta on 1324 m merenpinnasta. Koordinaatit huipulle ovat N 7699672 E 274715 (ETRS-TM35FIN). Tunturi on pohjoismaisittain varsin matala, mutta silti jo kymmenet tuhannet suomalaiset ovat käyneet sen valloittamassa. Jämsäläiset Marko Kokkonen, Henrik Heräjärvi ja allekirjoittanut liittyivät Haltin kävijöiden joukkoon 19.7.1992 pariviikkoisen vaelluksen kohokohtana.
Käsivarsi on hyvin säilynyt teiden rakentamisilta ja on lähes koskematonta luontoa. Vain muutamat autiotuvat, polut ja poromiesten kämpät ovat merkkeinä ihmisen toiminnasta. Ikävänä puolena ovat maastossa näkyvät, vaeltajien tekemät kivikasat. Puista vain tunturikoivu ja paju viihtyvät alhaalla laaksoissa. Käsivarressa tavataan useita harvinaisia tunturikasveja. Kalamiehet lähtevät tietysti tavoittelemaan harria, siikaa ja punalihaista rautua. Kesä tulee varsin myöhään. Viimeiset järvet sulavat vasta heinäkuussa. Viipymälunta tavataan vielä heinäkuussakin paikoista, joihin tuulet ovat kinostaneet lunta erityisen paljon. Ilmaston muutoksen myötä lumilaikut ovat häviämässä ja useat pohjoisen kasvit kuten jääleinikki.
Tuntureilla vaeltaja saa kesällä varautua kymmenen asteen lämpötiloihin, sumuihin, ajoittain myrskytuuliin ja räntäsateeseen, mutta ei hellekään ole poissuljettu vaihtoehto. Paras ajankohta kesävaellukseen Yliperälle on heinä-elokuussa, jolloin vedet joissa ovat matalalla, hyttyset ovat vähissä, kalaa tulee ja on vielä sopivan lämmintä. Aikaa kannattaa varata reilusti. Säät kun ovat arvaamattomia. Viikko tunturissa tuskin riittää. Aikaa voi tosin säästää käyttämällä lentokyytejä, joita on useitakin tarjolla Kilpisjärvellä. Varasimme vaellusta varten kahdeksan päivää. Kun tarkoituksena oli myös kalastella, säästimme aikaa tekemällä 60 km:n menomatkan Pitsusjärvelle helikopterilla.
Leiri Pitsusjärvellä, taustalla Halti
Lento kesti 20 minuuttia. Kyydin aikana meillä oli hyvä sää ja näin tilaisuus katsella upeita tunturimaisemia ilmasta käsin. Kyydin ansiosta saatoimme viedä mukana helppoja ruokia, kuten perunoita, lihasäilykkeitä ja limsaa, mitä tuskin olisi rinkoissa kannettu. Vain paluumatkaa varten meillä oli tavanomaiset retkimuonat kannettavana. Pelkkään kalaan emme ruokailua tohtineet rakentaa.
Perille päästyämme asetuimme telttaan autiotuvan viereen. Olimme 740 metrin korkeudessa. Puut ja pensaat eivät enää niissä korkeuksissa viihdy. Edessämme oli Pitsusjärvi ja heti sen takana kohosi Pitsosjunni yli kilometrin korkeuteen. Yöttömän yön aurinko paistoi. Katse suuntautui useaan otteeseen pohjoiseen kohti Haltin huippua, jonne oli matkaa vielä 10 km ja nousua 600 metriä. Huoli oli säästä, jonka piti olla seuraavana päivänä kaunis, mutta näin korkealla tilanne saattoi muuttua hyvinkin nopeasti. Pitsuksen autiotuvalla Haltilla jo käyneet kertoivat olleensa säässä, jossa satoi jäitä ja oli nojattava tuuleen pysyäkseen pystyssä. Heti alkuun tuvalla sattui paha onnettomuus, kun iso viskipullo putosi lattialle mennen sirpaleiksi.
Yö nukuttiin hyvin ja päivä alkoi todella lupaavasti. Heikko etelätuuli puhalsi ja aurinko hymyili poutapilvien välistä. Otimme mukaamme vain vähän suuhun pantavaa ja kamerat. Jälkeen päin ajatellen evästä olisi pitänyt ottaa enemmän. Seurasimme Koutajoen vartta. Maasto oli varsin helppokulkuista, loivasti nousevaa nummea. Tunturikohokit ja lapinkuusiot kukkivat siellä täällä. Polkujen muodostuminen maastoon kertoi osaltaan Haltilla kävijöiden määrästä. Tunturipuroista saimme aina sopivasti juotavaa. Kapustarinnat, lapinsirkut ja pulmuset varoittelivat poikasiaan. Moni ei varmaan tiedä, että järven nimi juontuu kapustarinnan saamenkielisestä nimestä pihtsus. Jossain etäällä kaarteli korppi, ja piekana huuteli pahdan yläpuolella. Kasvillisuus kävi yhä niukemmaksi ja maasto kivikkoisemmaksi. Seitsemän kilometrin patikoinnin jälkeen tulimme Haltin tuvalle, viimeiselle etapille ennen Haltille nousua.
Aloitimme viimeisen kolmen kilometrin matkan. Nousua oli lähes 400 metriä jäljellä. Armoton louhikko oli edessämme. Pysähdyimme vähän väliä. Kivillä hyppely alkoi tuntua jaloissa. Rinne muuttui aina vain jyrkemmäksi. Maasto oli enää pelkkää ruosteen väristä rakkaa. Otin pienen Haltin kiven mukaan muistoksi. Vain jääleinikki, tonnisten tunturien laji viihtyi rinteellä kivien välissä. Nousimme vielä leveän, minusta pelottavan jyrkältä tuntuneen lumilaikun ennen huipulle saapumista. Saavuimme määränpäähän. Seisoimme siinä katsellen sanattomina ympärillämme avautuvia näkymiä. Edessämme avautuivat Käsivarren tunturit yhdellä silmäyksellä. Norjan puolella maisemat olivat vielä jylhempiä. Haltin varsinainen korkeampi huippu näkyi parin kilometrin päässä, mutta sinne meillä ei ollut lupa mennä. Haltilla kävijöiden kirja löytyi keltaisen rajapyykin 80X vierestä laatikosta ja siihen kirjasimme käyntimme Suomen laella.
Paluu sujui jo paljon kepeämmin lumilaikkuja pitkin lasketellen. Matkalla kohtasimme Haltille matkaavia. Vaihdoimme muutaman sanan, ja toivotimme hyvää matkaa. Saavuimme teltalle kahdeksan tunnin patikoinnin jälkeen tyytyväisinä näkemäämme.
Lumilaikku Haltin etelärinteellä
Seuraavat päivät käytimme Kilpisjärvelle Kalottireittiä vaeltaen, välillä pysähtyen kalastamaan. Jokien ylittäminen kahluusaappain onnistui vesien ollessa matalalla. Oli kyllä tilanteita, joissa kuivana pysyminen oli enemmän kuin onnesta kiinni liukkailla pohjakivillä taiteillessa. Ylitimme näet Pitsusjoen heti yläniskan jälkeen, jossa joki ei ole leveä, mutta on varsin vuolas. Hyvin selvittiin ylityksestä ja jatkoimme matkaa Pitsuskönkäälle ja siitä Urttasjoen ylityspaikalle. Paikalle oli jätetty keppejä ylitystä varten. Joen ylitys sujui hyvin, kun virtaus oli kohtuullinen.
Pystytimme teltan joen varteen. Teimme iltaretken läheiselle Luohtojärvelle. Kalastimme järven etelärantaa. Järvi oli varsin tyyni, eli nyt oli mahdollisuus. Heitin kelta-valko-puna Calicon ja kala iski saman tien. Pitikö väsyttää kala - en ajatellut sitä, vaan kelasin kalan nopeasti rantakivikkoon, jos vaikka vielä irtoaa. Sain elämäni eka 600g raudun. Tämä on yksi parhaita kalastuskokemuksiani.
Aamulla herättyämme keli oli muuttunut sateiseksi ja kova tuuli puhalsi. Aamupalan jälkeen totesimme, että paras paikka on teltassa makuupussin lämpimässä.
Vuobmakasjärven rautu
Luonto tarjoaa elämyksiä loputtomiin. Näistä ihminen voi ammentaa voimaa eteenpäin. Muistoihini reissu on jäänyt yhtenä parhaista Lapin vaelluksista.
teksti ja kuvat: Hannu Koivisto