Haltin laella
Käsivarren pohjoisin osa on ainoa Suomen kohta, jossa maa kohoaa yli tuhat metriä meren pinnasta ja jossa pääsee todelliseen tuntumaan tunturilapista, jonka näkymät ovat vertaansa vailla yksinkertaisessa karuudessaan. Aivan pohjoisimmassa kolkassa on maamme korkein kohta Haltintunturit, jonka korkein Suomen puolelle jäävä huippu on 1328 m (uusin mittaus on 1324 m) merenpinnasta. Koordinaatit huipulle ovat N 7699672 E 274715 (ETRS-TM35FIN). Tunturi on pohjoismaisittain varsin matala, mutta silti jo kymmenet tuhannet suomalaiset ovat käyneet sen valloittamassa. Jämsäläiset Marko Kokkonen, Henrik Heräjärvi ja allekirjoittanut liittyivät Haltin kävijöiden joukkoon 19.7.1992 pariviikkoisen vaelluksen kohokohtana.
Käsivarsi on hyvin säilynyt teiden rakentamisilta ja on lähes koskematonta luontoa. Vain muutamat autiotuvat, polut ja poromiesten kämpät ovat merkkeinä ihmisen toiminnasta. Puista vain tunturikoivu ja paju viihtyvät alhaalla laaksoissa. Alueella tavataan useita kasveja, joita ei muualta Suomesta löydä. Kalamiehet lähtevät tietysti tavoittelemaan harria ja punalihaista rautua. Kesä tulee varsin myöhään. Viimeiset järvet sulavat vasta heinäkuussa. Viipymälunta tavataan vielä heinäkuussakin paikoista, joihin tuulet ovat kinostaneet sitä erityisen paljon.
Tuntureilla vaeltaja saa kesällä varautua kymmenen asteen lämpötiloihin, sumuihin, ajoittain myrskyisiin tuuliin ja jopa räntäsateeseen, mutta ei hellekään ole poissuljettu vaihtoehto. Paras ajankohta kesävaellukseen Yliperälle on heinä-elokuussa, jolloin tulvat joissa ovat laskeneet, kalaa tulee ja on sopivan lämmintä. Aikaa kannattaa varata reilusti jo huonojen säidenkin varalta. Viikko tunturissa tuskin riittää. Aikaa voi tosin säästää käyttämällä lentotakseja, joita on useitakin tarjolla Kilpisjärvellä. Varasimme vaellusta varten kahdeksan päivää. Kun tarkoituksena oli myös kalastella, teimme 60 km:n menomatkan Pitsusjärvelle helikopterilla.
Leiri Pitsusjärvellä, taustalla Halti
Lento Pitsusjärvelle kesti 20 minuuttia. Kyydin aikana meillä oli hyvä sää ja näin tilaisuus katsella upeita tunturimaisemia ilmasta käsin. Kyydin ansiosta saatoimme viedä mukana helppoja ruokia, kuten perunoita, lihasäilykkeitä ja limsaa, mitä tuskin olisi rinkoissa kannettu. Vain paluumatkaa varten meillä oli tavanomaiset retkimuonat kannettavana.
Perille päästyämme asetuimme telttaan autiotuvan viereen. Olimme 740 metrin korkeudessa. Puut ja pensaat eivät enää niissä korkeuksissa viihdy. Edessämme oli Pitsusjärvi ja heti sen takana kohosi mahtava Pitsosjunni yli kilometrin korkeuteen. Yöttömän yön aurinko paistoi. Katse suuntautui useaan otteeseen pohjoiseen kohti Haltin huippua, jolle oli matkaa vielä 10 km ja nousua 600 metriä. Olimme vähän huolissamme säästä, jonka piti olla seuraavana päivänä kaunis, mutta näin korkealla tilanne saattoi muuttua hyvinkin nopeasti. Pitsuksen autiotuvassa Haltilla jo käyneet kertoivat olleensa säässä, jossa satoi jäitä ja oli nojattava tuulta vasten pysyäkseen pystyssä.
Yö nukuttiin hyvin ja päivä alkoi todella lupaavasti. Heikko etelätuuli puhalsi ja aurinko hymyili poutapilvien välistä. Otimme mukaamme vain vähän suuhun pantavaa ja kamerat. Seurasimme Koutajoen vartta. Maasto oli varsin helppokulkuista, loivasti nousevaa nummea. Tunturikohokit ja lapinkuusiot kukkivat siellä täällä. Polkujen muodostuminen maastoon kertoi osaltaan Haltilla kävijöiden määrästä. Tunturipuroista saimme aina sopivasti juotavaa. Kapustarinnat, lapinsirkut ja pulmuset varoittelivat poikasiaan. Moni ei varmaan tiedä, että järven nimi juontuu kapustarinnan saamenkielisestä nimestä pihtsus. Jossain etäällä kaarteli korppi, ja piekana huuteli pahdan yläpuolella. Kasvillisuus kävi yhä niukemmaksi ja maasto kivikkoisemmaksi. Seitsemän kilometrin patikoinnin jälkeen tulimme Haltin tuvalle - viimeiselle etapille ennen Haltia.
Aloitimme viimeisen kolmen kilometrin matkan. Nousua oli lähes 400 metriä jäljellä. Armoton louhikko oli edessämme. Pysähdyimme vähän väliä. Kivillä hyppely alkoi tuntua jaloissa. Rinne muuttui aina vain jyrkemmäksi. Maasto oli enää pelkkää ruosteen väristä rakkaa. Vain jääleinikki, tonnisten tunturien erikoisuus, viihtyi rinteellä kivien välissä. Ylitimme vielä leveän, jyrkältä tuntuneen lumilaikun ennen huipulle saapumista. Saavuimme määränpäähän. Seisoimme siinä katsellen sanattomina ympärillämme avautuvia näkymiä. Edessämme avautuivat Käsivarren tunturit yhdellä silmäyksellä. Norjan puolella maisemat olivat vielä jylhempiä. Haltin varsinainen korkeampi huippu näkyi parin kilometrin päässä, mutta sinne ei ollut lupa mennä (silloin). Haltilla kävijöiden kirja löytyi keltaisen rajapyykin 80X vierestä laatikosta ja siihen kirjasimme käyntimme Suomen laella.
Paluu sujui jo paljon kepeämmin lumilaikkuja pitkin lasketellen. Matkalla kohtasimme Haltille matkaavia. Vaihdoimme muutaman sanan, ja toivotimme hyvää matkaa. Saavuimme teltalle kahdeksan tunnin patikoinnin jälkeen tyytyväisinä näkemäämme.
Lumilaikku Haltin etelärinteellä
Seuraavat päivät käytimme Kilpisjärvelle Kalottireittiä vaeltaen, välillä pysähtyen kalastamaan. Jokien ylittäminen kahluusaappain onnistui vesien ollessa matalalla. Oli kyllä tilanteita, joissa kuivana pysyminen oli enemmän kuin onnesta kiinni liukkailla pohjakivillä taiteillessa. Ylitimme näet Pitsusjoen heti yläniskan jälkeen, jossa joki ei ole leveä, mutta on varsin vuolas.
Välipäivät antoivat kalastelun ohella mahdollisuuden kevyempään liikkumiseen ja lähiympäristön kohteisiin tutustumiseen. Myös huonoja päiviä sattui matkalle. Kun tuuli yltyi kovaksi ja vettä tuli kunnolla, oli paras paikka teltassa makuupussin lämpimässä. Näin meille kävi, kun Haltilta tullessa Urttasjoen yli kahlattuamme teimme leirin ja jäimme seuraavaksi päiväksi paikalle.
Vuobmakasjärven rautu
Mieleen jääviä hetkiä kalamiehelle olivat, kun 700 grammainen rautu jyrähti Vuobmakasjärvellä lippaan. Luonto tarjoaa elämyksiä loputtomiin. Näistä ihminen voi ammentaa voimaa eteenpäin. Muistoihin reissu on jäänyt yhtenä parhaista Lapin vaelluksistani.
teksti ja kuvat: Hannu Koivisto